Halls Gap. Pieni uinuva vuorten ympäröimä kaupunki Etelä-Australiassa lähellä Grampiansin kansallispuistoa. Tai ei se mikään kaupunki ollut, pikemminkin kylä tai taajama – pieni ja hiljainen joka tapauksessa. Sinne ei olisi varmastikaan tullut pysähdyttyä jos olisimme olleet omatoimisesti reissussa. Paikka oli vähän kuin Australian Twin Peaks, vesiputouksine kaikkineen. Emme olleet kuitenkaan etsimässä muoviin käärittyjä ruumiita, kirsikkapiirasta tai edes perhanan hyvää kahvia. Me olimme etsimässä kenguruita!
Ja niitä kylässä kuulemma riitti. Kyllästymiseen saakka – meille oli kerrottu.
Olimme lasketelleet Australian itärannikkoa Great Ocean Roadia pitkin ja ohittaneet lukuisia muitakin uinuvia pikkukaupunkeja, nähneet kuvankauniita paikkoja ja kohdanneet upeita eläimiä. Pariin päivään oli taas kerran sisältynyt niin paljon kaikkea uutta, upeaa ja mahtavaa, ettei pää tahtonut pysyä mukana. Ja nyt siis vihdoin näkisimme kenguruita.
Pienen huikopalan jälkeen lähdimme käyskentelemään läheiselle asuinalueelle, joka oli kuin mikä tahansa pientaloalue missä päin maailmaa tahansa. Sellaisessa paikassa odottaisi näkevänsä ehkä oravan tai omille teilleen karanneen kissan. Kuitenkin aivan yllättäen, nurmikkoisen aukion reunustalla, meitä vastaan käveli majesteettisesti komeasarvinen peura. Toista reunaa talsi kolme hölmistyneen näköistä emua. Näky oli epätodellinen.
Erikoisen ja unenomaisen näytelmän pääosissa olivat kuitenkin kengurut. Niitä oli valtavasti. Joka puolella. Ne istuivat, seisoivat, hyppivät, pomppivat ja muksauttelivat toisiaan käkättimeen. Siinä me seisoa toljotimme keskellä tätä erikoista luonnonnäytelmää. Ehkä tämä olikin todella David Lynchin kirjoittama stoori johon olimme joutuneet – mitään dramaattista vain ei ollut tapahtunut.
Kunnes… Ruotsalainen ystävämme huomasi sen Arnan hiuksissa. Pienen mustan olion, jolla oli punainen laikku selässä. Punaselkähämähäkin. Mustanlesken sukulaisen ja yhden Australian myrkyllisimmistä hämähäkeistä.
Alkoi varovainen pelastusoperaatio, jonka keskellä Arna seisoi tyynen rauhallisena ja heittäytyi täydellä luottamuksella matkatovereidensa pelastustaitojen ja ilmavan hiuskuontalonsa suojaominaisuuksien varaan. Käden käänteessä ötökkä saatiin houkuteltua pois hiusten seasta ja nakattiin kauas puremaetäisyydeltä. Otus ei ole mitenkään erityisen harvinainen, vaan siihen saattaa törmätä vaikkapa vessassa, kuten tälle pahaa aavistamattomalle jannulle kävi.
Huojentuneina jätimme emut, kengurut ja myrkyllisen hämppylin aukiolle ja lähdimme syömään uunilämpimiä korvapuusteja.
Ja juomaan perhanan hyvää kahvia.
Lue täältä myös Arton near death experience Indonesiassa.
Lue lisää Tarinoita maailmalta