Tuuli voimistuu. Kaunis päivä on muuttumassa hetkessä synkäksi. Taivaita hipovat männyt koettavat turhaan karata turvaan saapuvalta rajuilmalta. Ne huojuvat hädissään, paikoilleen tuomittuina, ritisten ja natisten. Lippalakkipäinen Arto, pehmopupu kainalossaan, vilkuilee ylös puiden latvoihin ja on kompastua paksuihin juuriin. Ensimmäinen kylmä pisara tipahtaa otsalle. Varis rääkäisee läheisellä kivellä. Yrittääkö se varoittaa?
”Kraak, älkää tulko tänne, kraaak!”
Pikku-Artoa jännittää. Täällä jossain on kuollut mies. Nelivuotias on kuullut tarinan niemenkärkeen kivitetystä piruparasta, jonka kyläläiset ovat vihastuksissaan surmanneet. Mies kuulemma makasi edelleen kivikasan alla ratsunsa kanssa – milloin ei noussut kylmästä haudastaan vaeltamaan meidän elävien joukkoon. Tarinan mukaan niemellä saattoi vieläkin kuulua vauhkoontuneen hevosen hirnuntaa kuolleen miehen ratsastaessa pitkin maita ja mantuja, kostoa vannoen ja rikkauksiaan etsien.
Eletään vuotta 1982. Manu on presidenttinä, Kojo nukkuu pommiin ja Kake Randelin koputtelee maatalon tytön oveen. Eput hoilottavat murheellisten laulujen maasta ja Duran Duran Riosta.
Aiemmin päivällä vaaleansininen Volvo kiiti halki aurinkoisen karjalaisen maiseman perässään Sprite Alpine -merkkinen asuntovaunu. Nelivuotias Arto mutusteli ranskalaisia pastelleja takapenkillä. Ne raksuivat hampaissa. Ohi vilahti kyltti. – Kitee, huikkasi äiti etupenkiltä.
1980-luvun alussa Kitee tunnettiin pesäpallojoukkueestaan ja pontikastaan. Nightwishistä ei ollut vielä tietoakaan, joskin ehkä kiteeläisen kuusimetsän siimeksessä seikkaileva Tuomas Holopainen jo joitain unelmia muusikon urasta elättelikin.
Tuona viileänä kesänä Arton perhe oli vuokrannut asuntovaunun ja kierteli kaunista maatamme. Lappeenranta, Parikkala, Kitee, Joensuu… Matkan varsinaisena määränpäänä oli Arton isän kotikunta Pielavesi, jossa isän veli edelleen asui. Metsän reunassa sijaitsevan vajan takana Arto oli edelliskesänä tutustunut isän ja sedän kanssa lepakoihin ja odotti taas innoissaan näiden ”nakkasiipisten” otusten tapaamista.
Mutta ensin poiketaan Kiteellä. Yksi Kiteen nähtävyyksistä oli tuolloin – ja on edelleen – pitkällä ja kapealla niemellä sijaitseva hautapaikka, Pahan Pajarin hauta.
Paha Pajari oli lähialueita tyrannisoinut isäntä, jonka rötöstelyihin ja irstailuihin suivaantunut kylän väki oli, itsensä Ruotsin kuninkaan luvalla, ajojahdin päätteeksi niemelle tappanut. Niin yksissä tuumin olivat kyläläiset toimeen ryhtyneet, että jokaiselle riitti yksi kivi heitettäväksi tuomion täytäntöönpanoa varten. Komean kasan olivatkin saaneet aikaan.
Pikku-Arto tarttuu edellä kulkevan isän paidanhelmaan. Tuuli humisee yhä voimakkaammin. Tummat pilvet kerääntyvät taivaalle. Puunjuuret kiemurtelevat haudan ympärillä kuin käärmeet. On helppo kuvitella väkijoukko, joka määrätietoisesti, vihan palo silmissään ja kivenmurikat käsissään eteni kapealle niemelle. Ympärille levittäytyvä Pyhäjärvi näyttää sekin uhkaavalta. Tarinan jatko kertoo, että Pajarin tytär oli myöhemmin hukuttautunut järveen kuultuaan isänsä kuolemasta. Myös hänellä on kuuleman mukaan ikävä tapa palata tuonpuoleisesta piinaamaan eläviä.
Raskaat sadepisarat tömähtelevät neulasten peittämälle polulle. Isä sytyttää Camelin ja vetää pitkän henkosen. ”Eiköhän lähdetä takaisin vaunulle, kohta tulee ihan kunnolla vettä.”
Sade ropisee vaunun ikkunaan. Kaukana jyrähtele. Lamppu sammuu, Nukkumatti hiipii sisään ja ajaa Artonkin sinisellä autollaan unien sinimaahan…
Jossain hirnuu hevonen. Pikku-Arto säpsähtää, ennen kuin silmät painuvat kiinni.
