Pitkän matkan busseilla suhailu on Meksikossa loistohommaa. Suorastaan nautinnollista – silloin kun kohdalle osuu ykkösluokan linja-auto.
Matka Mexico Citystä yöbussilla Puerto Escondidoon oli nappisuoritus. Täyteen makuuasentoon taittuvat tilavat penkit, tasainen ajo ja siistit vessat takasivat matkustusnautinnon. Pieni iltapalakin tarjoiltiin juomineen. Olemme yöpyneet huonommissa hotelleissa! Ensiluokkaista!
Mutta se kakkosluokan kulkupeli…
Puerto Escondidosta Oaxacaan ei luksusta ollut tarjolla, joten tartuimme parhaaseen vaihtoehtoon: minibussiin ilman ylellisyyksiä. Kahdeksan tunnin köröttely päiväsaikaan ei kuitenkaan tuntunut pahalta rastilta, olihan tässä matkusteltu tuplasti pidempiä matkoja pähkähullusta liikenteestään tunnetusta Indonesiassa ja nielty asvalttia Australian loputtomilla teillä.
Alku näyttikin lupaavalta. Ilmastointi pelasi, penkit olivat suht mukavat ja bussi oli vain puolillaan matkustajia. Olimmepa jopa ottaneet vinkistä vaarin ja valinneet paikat eturivistä, joten mikäs siinä oli ollessa. Kuski istutti viereensä herttaisen perheensä ja saatoimme lähteä matkaan.
Olimme nopeasti ulkona kaupungista, ja kiemurtelu kapeilla vuoristoteillä alkoi. Vartin kurvailun jälkeen takaa kuului puklaus. Kuski veti auton tien sivuun ja pahoinvoiva lapsi vietiin hetkeksi ulos raittiiseen ilmaan. Ikävä haju kuitenkin jäi. Nälkä kurni mahassa, joten lemusta huolimatta eväsleivät oli kaivettava esille. Ilmastointi puhkui enää puoliteholla, joten hetken kuluttua kuski pysähtyi uudestaan ja tyynesti irrotti yhden ikkunan. Siis todellakin irrotti, ei avannut sitä. Ilman vaihtuvuus oli taas taattu.
Me emme hevin kärsi matkapahoinvoinnista, mutta jatkuva kaartelu ja kiemurtelu oikealle ja vasemmalle, ylämäkeen ja alamäkeen, ei suoranaista herkkuakaan ollut. Ilmastointi veteli tässä vaiheessa viimeisiään, eikä avoin ikkunakaan tuonut helpotusta auringon porottaessa pilvettömältä taivaalta. Olo alkoi käydä tukalaksi. Onneksi iloisena raikuva meksikolaismusiikki piti tunnelman korkealla. Tuon tuosta noukittiin lisää matkaajia mukaan.
Pienen tienvarsikuppilan kohdalla kuski ilmoitti olevan vessatauon aika. Me nyökkäsimme ymmärryksen merkiksi ja hyökkäsimme suoraan bañoihin. Ostimmepa pikaisesti parit sipsipussit matkaevääksi, sillä emmehän tienneet milloin avautuisi seuraava mahdollisuus ostaa apetta. Kuski perheineen sen sijaan ei pitänyt mitään kiirettä, kuten eivät myöskään useimmat kanssamatkustajamme, vaan tyypit istuutuivat kaikessa rauhassa pöydän ääreen ja tilasivat ruokaa. Siinä sitä sitten taas kiroiltiin suomalaista tehokkuutta ja tilattiin mekin parit quesadillat mieheen. Pitikin tuhlata sipseihin yli tuplasti sen mitä oikea ruoka maksoi…
Pitkähkön tovin kuluttua matka jatkui. Kuskilla oli siis matkassa mukana vaimo ja leikki-ikäinen lapsi, sympaattisen oloisia molemmat. Pitkä matka, virikkeetön suljettu tila, sokerilimu ja karkit eivät kuitenkaan ole hyvä yhdistelmä. Napit, vivut ja vilkkuvat valot ovat tietenkin lasten mieleen ja niitähän bussissa riittää. Stereoilla leikkiminen oli vielä harmitonta touhua, olihan se jännä miten mariachi-musiikin volyymi nousi ja laski täydellisestä hiljaisuudesta aina korvia repivään meluun asti. Kaiuttimet kestivät, samoin vanhempien hermot. Ihailtavaa. Siinä vaiheessa kun pikkukaverin kädet eksyivät vaihdekepille ja ratin suuntaan, rupesi homma näyttämään vähän hurjalta. Kapeat vuoristotiet, melkoinen vauhti… tiedättehän. Mutta pitihän sitä päästä ajamaan, kert isikin ajaa.
Onneksi Nukkumatti tuli silloin tällöin hätiin, vaikkakin Masan vierailua edelsi yleensä reipas kiukunpuuska tai useampi. Mamalta löytyi onneksi lääkkeet vaivaan: lisää limpparia ja karkkia koneeseen! Välillä lyötiin tissiä suuhun, vaikkei mukelo ihan pieni enää ollutkaan, mikä rauhoitti tilanteen hetkeksi. Mutta sitten jostain löytyi kiva hilavitkutin, josta tietysti lähti asiaankuuluva säksätys ja ujellus. Kun poju itse kyllästyi vempeleeseen, jatkoi äiti ajantappamista paukuttaen sillä lattialla kiemurtelevaa poikaansa päähän. Skidi nauroi tietysti hysteerisenä. Eihän tässä muuten mitään pahaa olisi ollut, lapset saavat toki leikkiä ja elämöidä, mutta metrin päästä seurattuna ja useamman tunnin jatkumona touhu rupesi hieman risomaan. No, kaikkeen tottuu paitsi jääpuikkoon…
Vaihtelua matkantekoon toi yllättävä tapahtuma! Tien pientareella, keskellä ei mitään, seisoi iso bussi ulkopuolellaan lauma matkustajia. Bussin kuljettaja viittoi meidät pysähtymään. Tekniikka oli pettänyt, joten matkustajat yritettiin saada ujutettua meidän kyytiin. Heidän pahaksi onnekseen meidän vankkuri oli jo täpösen täynnä, mutta jos sitä nyt yhden yhden matkustajan saisi vielä sullottua mukaan… Hetken neuvottelun jälkeen sisään tuli lopulta kuusi.
Kuin habanerot purkissa jatkoimme matkaa. Meillä ei ollut syytä valittaa, saimme sentään istua, toisin kuin uudet matkatoverimme. Tasaisin väliajoin joku jäi pois ja joku toinen otettiin kyytiin. Useimmiten jouduimme kuitenkin ajamaan tylysti kyytiä vailla olevan matkamiehen ohi. ”Tunnin päästä tulee seuraava!” Ei käynyt kateeksi, mutta paikallisille tämä näytti olevan arkipäivää.
Etenimme hitaasti, mutta jokseenkin varmasti. Aloimme tosin mietteliäinä kytätä ohi vilahtavia tienviittoja. Arvioitu matka-aika oli mennyt umpeen jo aikoja sitten, mutta olimmeko vielä lähelläkään. Lukiko tuossa että vielä 100 km? Ei saatana, siihenhän menee tuntikausia! Ilta pimeni kuin katkaisimesta napsauttaen. Jossain kaukaisuudessa välkkyivät kaupungin valot. Oaxaca? Nyt ei voi mennä enää kauaa…
KLONKS-RÄKS-PAM-DONK-flapflapflapflapflapflapflap… Mitä halvattua? Oliko se rengas? Ei saata… Onko vararengasta? Ei? Aha, eipä tietenkään. Onko lähellä paikkaa josta sellaisen saisi? Ei? Aha. Claro que no.
Ei siinä mitään. Jatkoimme matkaa puhjenneella renkaalla. Ja vastoin kaikkia odotuksia sankarillinen kuskimme onnistui ohjastamaan ontuvan ratsumme läpi pimeyden, onnellisesti valoon. Noin kolmen vartin raajarikkoisen vaelluksen päätteeksi saavuimme kolmipyöräisellämme Oaxacan linja-autoasemalle. Taksi alle, mittari päälle, kaasu pohjaan, kamat sisään ja ulos pienelle iltapalalle lähikuppilaan.
“Buenas noches, dos micheladas, por favor!”
Meksikon maisemat ovat karun kauniit, mutta meitä järkytti tienvierustojen roskamäärät. Auton ikkuna vain auki ja roskat pihalle, se oli maan tapa. Huh.
Lue lisää Meksikosta
Jännitystä ja yllättäviä tilanteita matkalla Mexico Cityyn
Uudenvuoden viettoa, espanjan opiskelua ja heinäsirkoilla herkuttelua Oaxacassa
Meksikon-loma ystävien kanssa (Cancún, Valladolid, Akumal, Tulum)
Paluu Jukatanin niemimaalle: Islat Holbox ja Mujeres sekä päivä Cancúnissa
Uuups… No, kaikesta selvitään.
Kotimaassa olen nykyään lähestulkoon yksinomaan bussimatkaaja. Kun edestakaisin kulkee kahdella eurolla, köyhäkin retkeilee! Aina ei muista iloita tarpeeksi siitä, että suurin epämukavuus on mutista: ”Maksaisin puolitoista suuntaansa, jos olisi pistorasia ja Wifikin…”
Meilläkin on kotimaan bussimatkustus lisääntynyt Onnibussin tulon myötä. Muutama halpa retki on tehty mm. Porvooseen ja Naantaliin, mutta kyllähän sitä vois ehkä kauemmaskin uskaltautua… Vielä kun majoitusta saisi hieman nykyistä edullisemmin niin kotimaan minilomia tulisi varmasti tehtyä enemmän. Pistorasia ja wifi on tärkeitä juttuja, mutta meillä on aina matkassa rajaton datapaketti ja järeä varavirtalähde, joten ei niidenkään puute niin haittaa :D.