Kerrottiin taannoin varsin leppoisasta matkapäivästämme Denpasarista Makassariin. Päivät, jolloin aikataulut (suunnilleen) pitävät ja asiat menevät (suunnilleen) niin kuin pitääkin, ovat travellerille mieleen, mutta joskus on toisenlaisiakin matkapäiviä. No, matka Rantepaosta Tentenaan oli sellainen toisenlainen matkapäivä. Lukekaa ja viihtykää, meitäkin tämä ehkä naurattaa sitten joskus. Tai itse asiassa nyt jo vähän naurattaa, mutta ei tee mieli kokeilla uudestaan.
Oltiin ostettu bussiliput Tentenaan heti Rantepaoon saavuttuamme. Näin meille oli neuvottu, sillä bussit ovat usein täyteen buukattuja. Bussi lähtisi aamukahdeksalta, paikalla käskettiin olla puoli kahdeksalta. Sen verran ollaan tässä puolen vuoden aikana viisastuttu, ettei todellakaan aiottu tulla puolta tuntia ennen bussin lähtöä paikalle, aikataulu kun tuskin pitäisi, mutta oltiin sitten suomalaisittain paikalla kuitenkin jo viittä yli puoli. Ihan turhaan.
Kahdeksaltakaan Ketty-bussifirman edessä ei ollut vielä muita matkustajia, vaikka linjurin piti olla täyteen buukattu. Varttia yli, ei mitään. Jutusteltiin paikallisen Marsin kanssa, hän oli lähettämässä pakettia bussin matkassa Paluun. Puoli yhdeksän, pari muuta matkustajaa nyssäköineen, pussakoineen ja paketteineen oli saapunut paikalle. Yhdessä nyssäkässä oli sisällä kana, huomattiin tämä kun paketti alkoi liikehtiä. Vähän puoli yhdeksän jälkeen bussi kaartoi firman eteen, me hädissään käymään vielä viime hetken vessareissulla, kun ei taas tiennyt koska seuraavan kerran pääsee vessaan. Edessä oli kuitenkin about 9 tunnin bussimatka.
Ei olis kyllä tarvinnut pitää kiirettä, siinä ihmiset pistivät vielä kaikessa rauhassa tupakiksi ja katselivat reppuja ja paketteja vähän sillä silmällä, että pitäisiköhän niitä tunkea johonkin, tavaratilaan vaikkapa. Kanalaatikko sidottiin bussin perään. Asetuttiin paikoillemme (jalkatilat oli kohtuulliset vaikka pelättiin muuta), mutta ainakin vartin verran meni ennen kuin päästiin liikenteeseen.
Kierreltiin ympäri Rantepaoa vielä varmaan puoli tuntia, kolme varttia keräten matkustajia kyytiin. Meitä ihmetytti taas tämä paikallinen logiikka, miksi me ajetaan samoja kadunpätkiä moneen kertaan, eikö reittiä olisi voinut jotenkin suunnitella tai eikö kaikki matkustajat olisi voineet tulla lähtöpysäkille? Ehkä joskus puoli kympin maissa poistuttiin Rantepaosta, kaksi tuntia sen jälkeen kun meitä oli pyydetty saapumaan lähtöasemalle.
Mainostettu ilmastointi oli avonainen ikkuna.
Vihreässä pussissa matkustaa kana. Huomaa takaikkunan ilmastointia mainostava AC-teksti. Heh.
Tie oli alusta asti kehno. Pysähdyttiin vähän väliä joko noukkimaan matkustajia kyytiin – myös käytäväpaikat riisisäkkien päällä otettiin käyttöön – välillä röökitauolle (vaikka toki bussissa röökattiin myös sisällä), välillä ihan muuten vaan. Ihan alkumatkasta pysähdyttiin jopa syömään, vaikka kello oli vasta jotain kymmenen jälkeen. Paikassa oli vessa, jossa ei ollut edes kyykkypyttyä vaan asiat piti hoitaa lattialle. Matkanteko oli todella hidasta.
Taukopaikalla
Alkumatkasta yritettiin vähän lueskella mutta ei siitäkään sitten tullut mitään kun tie oli niin töyssyinen. Taidettiin siinä hetkeksi nukahtaakin, ennen kuin auringonpaiste kävi niin paahtavaksi, että olo alkoi olla liian tukala nukkumiseen. Sitten puhkesi rengas.
Pysähdyttiin huoltsikalle vaihtamaan rengasta, jotain muutakin siinä taidettiin samalla rassata. Kello oli noin kaksi, tuntui että matka ei ollut edennyt juuri yhtään. Käytiin juttusille samalla bussilla matkaavien irlantilaistyttöjen kanssa (me neljä oltiin ainoat länkkärituristit) ja manattiin tuskaisen hidasta matkantekoa.
Tiedusteltiin huonosti englantia ymmärtävältä kuskilta/apukuskilta/mekaanikolta, koskakohan mahtaisimme olla perille Tentenassa, ja saimme vastaukseksi elekielellä muodostetun kahdeltatoista. Kahdeltatoista! Puolilta öin! Alettiin suunnitella irlantilaisten kanssa, että yritetään vuokrata jostain auto kuskeineen viemään meidät Tentenaan. Neljän kilsan päässä olisi joku pikkukylä, jossa bussin oli määrä pysähtyä, ja sieltä voisimme tiedustella autokuljetusta.
Ensimmäinen renkaanvaihtotauko.
Saavuttiin kyseiseen kylään, joka muodostui parista katukeittiöstä ja muutamasta kioskista. Kukaan ei puhunut englantia. Yksi auto pysähtyi tarjoamaan transportia, mutta kun sanoimme ”Tentena”, kuski lakkasi ymmärtämästä englantia ja ohjasi meidät poliisin juttusille (?!). Ei menty tosin, ei tässä mitään poliisia nyt tarvittu. Alistuttiin kohtaloomme ja hypättiin takaisin bussiin, jossa haisi vauvanvaippa ja tupakansavu (Indonesiassa poltetaan ihan joka paikassa ja koko ajan) ja karaoke raikasi.
Indonesialaista karaokea. Ou jee.
Seuraavalla tauolla, joka koitti aivan tuossa tuokiossa edellisen tauon jälkeen, eräät paikalliset kanssamatkustajat ymmärsivät tiedustelumme saapumisajasta Tentenaan, ja sanoivat, että olisimme perillä kahdeksalta. Huh, se kuulosti huomattavasti paremmalta kuin kaksitoista, ja huokaisimme kaikki helpotuksesta. Kyllä me nyt vaivaiset neljä tuntia (tai jotain sinne päin) kestettäisiin.
Matka jatkui. Aloimme nousta vuoristoon. Tie kävi kapeammaksi ja mutkittelevammaksi ja totta puhuaksemme aika hirvittäväksi. Jyrkkä rotko avautui milloin vasemmalle, milloin oikealle, ei mitään suojakaiteita tai muita. Vähän väliä varoituksia maanvyörymistä ja myös jälkiä niistä. Yhdessä aika hurjan näköisessä mutkassa bussi kallistui hieman, sen rengas kai tipahti johonkin monttuun tai maa pakeni alta tai mitä lie, ja silloin kuski pysähtyi ja hyppäsi ulos bussista. Mitä helvettiä! Jättääkö se nyt uppoavan laivan eli suistuvan bussin ja pelastaa itsensä viime hetkellä?
Tilanne ei kuitenkaan osoittautunut vaaralliseksi (kai), mutta hetki siinä tasoiteltiin pulssia ennen kuin kuski hyppäsi takaisin kyytiin ja matka jatkui. Turistia ei päästetty helpolla, sillä mutkaista ja epämääräisen näköistä vuoristotietä jatkui vielä vaikka kuinka. Mutkittelu kävi joillekin ylivoimaiseksi ja useampi matkustaja alkoi yrjöillä, muun muassa meidän vieressä käytävällä riisisäkin päällä matkustava pikkutyttö, jonka isälle ojentelimme välittömästi muovipusseja ja paperinenäliinoja. Tämä tästä nyt vielä puuttui, yrjön katku. Onneksi me ei alettu voida pahoin, ellei henkistä pahoinvointia lasketa.
Hyvä fiilis!
Kahdeksalta ei oltu todellakaan lähelläkään Tentenaa, oltiin jossain missä lie, keskellä ei mitään. Emerin google mapsista katsottiin, että ollaan vielä jumalattoman kaukana määränpäästä. Pimeän tultua kippuraisilla vuoristoteillä kruisailu oli vieläkin karmivampaa, tosin kun ei nähty, ei osattu enää niin pelätäkään. Paitsi siinä vaiheessa kun törmättiin sillankaiteeseen (onneksi sillassa oli kaiteet, heh heh).
Vähän ajan päästä, keskellä pimeintä pusikkoa pysähdyttiin taas vaihtamaan rengasta. Ja sitten alettiin tiputella ihmisiä pois kyydistä. Yhdeltätoista pysähdyttiin johonkin kylään jonkun kioskin eteen ja ihmiset alkoivat poltella tupakkia ja ostella jotain hedelmiä. Ei hemmetti, taasko tauko, eikö me nyt vain voida mennä sinne perkeleen Tentenaan?
Klo 23.46 saavuttiin vihdoin määränpäähän. Yhdeksän tunnin bussimatkaan meni 16 tuntia. Bussi tiputti meidät ”bussiasemalle” eli jonkun tönön eteen keskelle kylää ja sanoi että takseja ei ole, mutta mopoja tulee kohta. Mopoja? Meitä oli neljä ihmistä, joilla kaikilla oli jättimäinen rinkka ja pienempi reppu, Emerillä oli valtava 30 kilon matkalaukku. Alkoi saatana sataa vielä vettäkin.
Meillä ei ollut hajuakaan, missä etukäteen buukkaamamme hotelli sijaitsi, viereisen kiskan henkilökunta sanoi että kolmen kilsan päässä. Koska autoja ei ollut, yritettiin saada neljä mopoa viemään meidät hotellille. Ei ollut kuin yksi mopo. Iloinen mopopoika tarjoutui viemään meidät yksi kerrallaan hotellille, vesisateessa, eikä siinä muukaan auttanut.
Siinä samassa toinen bussi kaartoi ”bussiasemalle”, espanjalaispariskunta hyppäsi ulos ja nappasi saman tien meidän mopopojan viemään heitä samaiseen hotelliin, johon mekin oltiin menossa. Röyhkeyden huippu! Ei edes saatu sanaa suustamme kun oltiin niin ällikällä lyötyjä. Ei muuta kuin jäätiin odottelemaan vesisateeseen, että mopopoika saa espanjalaiset vietyä hotellille ja saapuu sitten heittämään meitä.
Keskellä yötä Tentenan bussiasemalla. Mitähän vittua sitä nyt tehtäis?
Päätettiin vielä kerran katsella vähän ympärillemme, eikö nyt joku ystävällinen auto voisi heittää meitä kolmen kilometrin päähän pientä tai vaikka helvetti suurta korvausta vastaan. Me kaksi lähdettiin etsimään, Emer ja Afric jäivät vahtimaan kamoja. Kiskan vierestä löytyikin pimeänä oleva huoltoasema, jonka pihalle oli parkkeerattu useampia minivaneja. Muutama mies istuskeli ja osa nukkuikin parkkiksen laidalla olevan katoksen alla. Tilanne näytti autoilta ja kuskeilta. Mentiin kysymään epämääräisellä indonesian ja englannin sekoituksella, josko joku heistä voisi heittää meidät neljä kolmen kilometrin päähän ja miehet näyttivät mietteliäiltä. Apuun haettiin vielä yksi mies, joka koputti yhden auton ikkunaan ja herätti sisällä nukkuvan vielä yhden miehen. Tämän kaverin kanssa saatiin hierottua kaupat, 50 000 rp yhteensä meiltä kaikilta.
Saavuttiin hotellillemme Ue Datu Cottagesiin hetkeä myöhemmin ja voi sitä helpotuksen määrää! Vihdoin perillä! Oltiin nälkäisiä kuin sudet, sillä ei oltu syöty koko päivänä muuta kuin jotain sipsejä ja keksejä, ja vaikka meidän majapaikassa ei varsinaista ravintolaa ollutkaan, emäntä Elli paistoi meille munia ja toi leipää ja tomaattia ja sipulia. Olipa muuten ihan parhaat voileivät vähään aikaan! Ellin kollega kävi vielä hakemassa meille jostain kyliltä kylmää Bintangia, skoolailtiin siinä ja onniteltiin toisiamme, että oltiin selvitty hengissä tästä päivästä. Ue Datu Cottages oli ihan taivas, siistissä ja puhtaassa vessassa oli oikea pönttö (hanuripesurilla!) ja sängyssä puhtaat, valkeat lakanat. Unta ei tarvinnut paljon houkutella.
Seuraavana päivänä kuultiin, että välillä Poso–Palu oli edellisenä päivänä sattunut maanvyörymä, jossa oli kuollut ihmisiä. Sateinen sää oli kai edesauttanut onnettomuutta, mutta ei näillä teillä ajelu mitään turvallisinta hommaa oli muutenkaan. Päätettiin siinä samassa ottaa seuraavalle etapille oma auto ja kuski.
Huhhuh. Kuulosti aivan samalta kuin meidän jotkut bussireissut Himalajalla. Eikä teitä just tällä hetkellä kateeks käyny…. Monesti muulloin edelleen kuitenkin! Iloa sinne lähetän!
Kiitos, ilo tuli perille, samaa takas!
Tällaista tää reissaaminen välillä on, mutta onneks hengissä selvittiin :).
Kiva bussimatka … mutta mä jäin miettimään miten sille kanalle kävi?
-Laura-
No kanallehan kävi niin, että se vietiin yhdelle kivalle maatilalle, jossa se saa vapaasti kuopsutella menemään pitkin pihoja, ja sitten se tapasi kivan kukon, jonka kanssa se perusti perheen ja sai monta pientä tipua, ja siellä se kanaperhe nyt elelee onnellisesti jossain keskisessä Sulawesissa :).
Jos pääsette sinne Etelä-Amerikkaan asti, niin bussimatkat Andeilla on samanlaisia ja sisältävät myös aina oksentelevia pikkulapsia.
Tää kirjotus vähensi huimasti mun kateutta teidän reissua kohtaan, muistui elävästi mieleen noi ei-niin kivat matkaosuudet. Kiitti!
Tiina
Vähän näyttää nyt siltä, että Etelä-Amerikka jää tällä reissulla väliin. Mutta ollaan kanssa kuultu niin meheviä tarinoita bussimatkoista Andeilla, että kyllä sinne jossain vaiheessa on pakko päästä :).
Eipä kestä kiitellä, kiva että oltiin avuksi!