”Matkaliput, bitte!” kajahtaa vaunun ovelta. Hieromme unihiekat silmistämme ja ojennamme tiketit vakavailmeiselle tarkastajalle. Mies ottaa liput vastaan, tutkailee niitä hetken, nyökkää hyväksyvästi ja pyytää vielä interrail-passit nähtäväkseen.
”Niin tuota… meillä ei ole sellaisia.”
Olimme ostaneet liput Berliinin-yöjunaan Amsterdamista muutamaa tuntia aiemmin. Halvimmat mahdolliset. Silti hintojen alhaisuus yllätti. Eikö matka tuon enempää maksa? Varmistimme asian vielä moneen kertaan lipunmyyjältä, ja kaikki vaikutti olevan kunnossa. Myyjää hymyilytti reppureissareiden hölmöt kysymykset.
On vuosi 2001. Arto on päättänyt lähteä kaverinsa Tuomaksen kanssa reilaamaan. Tai no, ei ihan varsinaisesti reilaamaan, sillä pojat ovat laskeneet pääsevänsä halvemmalla ostamalla liput aina halvimpaan kulkupeliin paikan päältä. Sitä koppalakkisen lipuntarkastajan penäämää interrail-passia ei siis ikinä tullut hommattua. Eurooppaa tässä kuitenkin suhataan ympäri reput selässä, joten ehkäpä juuri nämä tunnusmerkit saivat damilaisen lipunmyyjän olettamaan, että meillä on asianmukaiset reilipassit, ja täten myymään meille ainoastaan paikkaliput.
Herra Tarkastajalle eivät selitykset kelpaa. Joko pätäkkää tiskiin tai ulos yöhön. Käteistä meiltä ei löydy sen enempää kuin muutakaan tilanteeseen sopivaa maksuvälinettä. Saattaisimme ehtiä käydä nostamassa rahaa aseman automaatilla…
”Missä me muuten ollaan?”
Dortmund on pimeä. Asemahallissa käy kuitenkin vipinä ja vilske – onhan viikonloppu. Automaatille on jonoa. Emme taida ehtiä hoitaa tarpeeksi ripeästi valuuttaa. Käymme läpi kaikki mahdolliset vaihtoehtoiset toimet joihin voisimme ryhtyä. Nostetaan rahaa ja ostetaan lippu? Mennään hotelliin ja jatketaan matkaa aamulla junalla? Tai bussilla? Peukalokyydillä?
Juna karkaa matkaan. Yö on vietettävä Dortmundissa. Rahaa ei tarkan markan reppureissarilla ole kuluttaa turhuuksiin, joten päädymme halvimpaan majoitusvaihtoehtoon. Nukumme puistossa. Matka jatkukoon vasta aamulla.
Leiriydymme puiden suojaan, toisin sanoen makoilemme nurmikolla reput pään alla. Telttakin olisi, mutta sitä ei sentään ruveta nyt kasaamaan.
Väsyttää, mutta unen päästä on vaikea saada kiinni. Viikonlopun juhlijoita ramppaa ohi loputtomana virtana, jollain heistä herää pakottava tarve kusta takanamme olevaan puskaan. Kolmannen virtsaajan jälkeen siirrymme kusenhajusta kauemmas. Silmä tottuu pimeään ja pian havainnoimme ympäristöä tarkemmin. Tuolla hiippailee joku epäilyttävä hahmo. Toisella puolella puistikkoa spuge paskoo puuta vasten. Jaahas, on aika vaihtaa taas paikkaa. Siirrymme asemahalliin, joka on edelleen täynnä elämän hälinää. Ihmiset palailevat baarista kotiin. Naurua, itkua ja molempia sekaisin. Jonkun on ihan pakko huutaa. Onneksi juna Berliiniin lähtee jo muutaman tunnin kuluttua. Väsyneinä rustailemme matkapäiväkirjaan pilapiirroksen tarkastajasta. Johonkin se ärtymys on purettava.
Aamulla ostamme liput.
”Kaksi lippua Berliiniin, kiitos. Niin, meillä ei ole sitten niitä perkeleen interrail-passeja.”
Lue lisää Tarinoita maailmalta
