Aurinko porotti kun saavuttiin Mundukiin. Viileydestä ei ollut tietoakaan. Löydettiin heti kämppä pääkadun (ainoan kadun) varrelta ja asetuttiin taloksi. Saatiin hilattua hintaa alas kun sekä me, että tanskalainen pari joiden kanssa oltiin matkattu Lovinasta, luvattiin jäädä ainakin kahdeksi yöksi paikkaan. Sen lisäksi tingittiin vielä muutama roponen kun isännällä ei ollut tarjota wifiä.
Kylänraitti Mundukissa
Varpunen pesänrakennuspuuhissa
Mutta sitten eteen tuli ongelma: Mistä saada ripeästi valuuttaa? Mundukissa kun ei ole automaattia, saati pankkia. Perkele. Käytiin kyselemässä suurimmista resorteista, josko ne voisivat ystävällisesti lunastaa meille kortilta rahaa, ja yhdestä vastattiinkin myöntävästi. Jos vain sitä käteistä olisi tarpeeksi. Sillä hetkellä ei tietenkään ollut. Seuraavana päivänä voitaisiin yrittää uudestaan. Todennäköisesti riihikuivaa ei silloinkaan löytyisi, koska heidän asiakaskuntansa pistää yleensä ostoksensa piikkiin ja kuittaavat lopuksi kaiken kortilla lähtiessään. Perkele. Ei muuta kuin auto alle ja takaisin Lovinan suuntaan lähimmälle automaatille. Ihan aloituspisteeseen asti ei tarvinnut körötellä, melkein kuitenkin. Rahanhakureissu kesti yhteensä tunnin ja maksoi saman verran kuin meidän matka Lovinasta Mundukiin, että tulipa nyt maksettua tuplasti sitten.
Nyt lompsat pursuivat rahaa joten eiku syömään! Suunnistettiin Taman ayu-nimiseen ruokapaikkaan, josta oli mahdollista saada myös katto päänsä päälle (pohdittiin kämpän vaihtoa wi-filliseen paikkaan). Vasta lähtiessä huomattiin että paikka piti maskottinaan piikkisikaa, joka oli sullottu niin pieneen häkkiin ettei eläin siellä paljon päässyt liikkumaan. Rassukan näköinen otus. Eläin näytti olevan valmis piikille. Paikan ruoka oli myös mautonta paskaa. Emme suosittele!
Auringonlasku sen sijaan oli kerrassaan upea. Kämppämme piha-alueelta avautui mahtava näköala yli Mundukin ja sitä ympäröivän alueen. Auringon polte muuttui pikkuhiljaa lempeämmäksi, värjäsi ympäröivät vuoret, laaksot ja notkot oranssin hehkuun ja painui punertuen taivaanrannan taa.
Auringonnousun oli myös määrä olla näyttävä spektaakkeli. Parina aamuna kello oli soimassa kukonlaulun aikaan, jotta noustaisiin ajoissa todistamaan tätä upeutta. Ei noustu. Reippaat tanskalaiset ystävämme sen sijaan nousivat, mutta harmi vain että aurinko piileskeli pilviverhon takana, eikä siitä näkynyt vilaustakaan ennen kuin päivä oli jo pitkällä.
Meidän oli aika reipastua ja lähteä tutustumaan ympäristöön. Ainakin pyhä banyan-puu olisi tsekattava. Sinne oli kuulemma muutaman kilometrin matka, eikä karttaakaan tarvitsisi, suoraa tietä vaan kunnes valtava puu näkyisi. Kysyttiin kuitenkin karttaa kämppämme isännältä, joka ohjasi meidät kääntymään läheisen turisti-infon puoleen. Infon tiskin takana istuva tyyppi sanoi, ettei hänellä mitään karttoja ole, mutta majapaikkamme isännältä kyllä löytyy. No, kyseinen isäntä sattui istumaan infon sohvalla juuri samaisella hetkellä ja kaverit siinä sitten tuijottivat toisiaan ja ihmettelivät että mitäs nyt? Infon seinältä löytyi käsin piirretty kartta, jota kaverukset osoittivat meille ja ehdottivat että ottaisimme siitä kuvan. Kartta löytyisi helposti ja vaivattomasti kameran tai kännykän ruudulta. No, eihän siitä mitään tullut. Epäselvä piirros, josta oli vaikea ottaa selkoa ihan luonnollisen kokoisenakin. Mainio info, ei edes karttaa paikasta, joka on täynnä trekki- ja kävelyreittejä. Onneksi puun pitäisi kuitenkin siis löytyä helposti.
Lähdettiin reippailemaan ohjeiden mukaisesti, ja pian puu jo siinsi kaukaisuudessa rinteellä selvästi erottuvana muusta metsiköstä. Tie näytti kuitenkin lähtevän eri suuntaan. Poikettiin lähellä olevaan warungiin, pieneen ravintolaan, jossa avulias mies ojensi meille välittömästi kartan ja kertoi tien tosiaan vievän suoraan puuvanhuksen tykö. Ei ehditty kävellä kuin satakunta metriä kun tie haarautui. Kartta käteen, ja niin ensimmäisen kerran jouduimme poikkeamaan tältä suoralta reitiltä. Taival jatkui halki riisipeltojen ja taloryppäiden.
Haukkuvia koiria alkoi putkahdella yhä enemmän näkyviin ja varsinkin kuuluviin. Muutama löntysteli muutaman metrin perässäkin räksyttäen. Tie lähti mutkittelemaan hiljalleen ylöspäin. Joka puolella tuoksui neilikka. Vastakerättyjä mausteneilikoita lojui kankaille leviteltyinä auringossa kuivumassa siellä täällä. Mitä jyrkemmäksi tie kävi, yhä useammin se haarautui. Kahteen tai kolmeen suuntaan. Suoraa tietä vain, niinpä niin… Kysyvä ei tieltä eksy, ja onneksi aina löytyikin joku jolta tiedustella suuntaa. Usein suuntaa osoittava käsi kuului korkealla puussa tasapainoilevalle neilikankerääjälle.
Lopulta kavuttuamme hyvän tovin pienen pieniä polkuja, pääsimme suurehkon tien varteen. Autoja ja mopoja kulki ees taas. Oltiin vähän ymmällämme kun puu ei näyttänyt olevankaan keskellä metsää, vaan ison tien varressa? Jatkettiin matkaa ja lähes joka pihapiiristä kintereille hyökkäsi agressiivisen näköinen hurtta haukkuen ja hyökkäyseleitä selän takaa tehden. Löydettiin iso keppi jolla ruvettiin huitomaan liian lähelle uskaltavia eläimiä. Balilaiset koirat on ihan hulluja, suorastaan kaistapäisiä! Balilla myös rabies jyllää, ja koiranpuremista aiheutuneita tartuntoja raportoidaan paljon, joten koiria kannattaa ihan tosissaan varoa. Ne ei todellakaan ole mitään kivoja puudeleita vaikka niille kuinka lässyttäisi tai yrittäisi lähestyä varovasti. Pysykää kaukana balilaisista koirista, siis.
Warungin ikkunasta otettu kuva, oikealla taivaanrannassa näkyy kävelylenkin kohde, iso puu.
Siellä se iso puu on, ja matkan varrella kauniita maalaismaisemia.
Tappelukukkoja pidetään tällaisten kupujen alla.
Löytyihän se puu vihdoin! Vaikka tappajakoiriin keskittyneinä ehdittiin jo talsia pätkän verran ohikin. Puu oli valtava. Pikemminkin leveä kuin korkea. Kuin useita pienempiä runkoja olisi kasvanut yhteen. Ihmiset uskoivat muinoin, todennäköisesti vieläkin, että puun sisällä asustaa pahoja henkiä. Vieläkin sillä tosiaan jonkinmoinen pyhä merkitys on, koska esimerkiksi naiset eivät saa kuukautisten aikaan tulla puun lähettyville! Tiedä sitten mitä siitä seuraa. Arton mielestä puu oli aivan upea, Arnan mielestä se oli vain iso puu. Tanskalaiset kaverimmekin kävivät paikalla myöhemmin, ja kun he yhtyivät Arnan mielipiteeseen, olkoon se äänin 3–1 ainoastaan iso puu.
On se iso.
Seuraavana päivänä meidän oli määrä jatkaa matkaa Ubudiin, mutta aamupäivä oli vielä vapaa jollekin aktiviteetille. Läheinen putous kuulosti mielenkiintoisimmalta vaihtoehdolta. Putousta pääsi ihastelemaan kahdessa eri paikassa, toinen mukavasti parkkipaikan läheisyydessä, toinen pienen patikoinnin päässä. Ensin mainittu on suositumpi ja siis ruuhkaisempi helppoutensa tähden, mutta myös pienempi. Valitsimme luonnollisesti jälkimmäisen. Ja taas reitin oli määrä olla suoraa polkua alusta loppuun. Tiedä sitten johtuuko se meistä, mutta pari kertaa tuli taas eksyttyä harhapoluille. Eikä muuten oltu ainoita. Porukassa etsittiin oikeaa reittiä. Parista pihasta ilmestyi taas verenhimoisia tappajakoiria, mutta lopulta oikea polku löytyi. Onneksi lopulta aika helposti. Ja näyttävä putous olikin! Vesi tyrskysi korkeuksista voimalla alas, täyttäen kanjonin hienoin pisaroin, varsin pitkältä matkalta. Tovin ihailtuamme näkymää, olikin jo aika kiiruhtaa kämpille ja valmistautua lähtöön kohti Ubudia.
Matkalla Ubudiin pysähdyttiin vielä tsekkaamaan Bratan-järven rannalla sijaitseva temppeli Pura Ulun Danu Bratan, joka on yksi Balin merkittävimmistä ja kuulemamme mukaan kauneimmista. Temppelialueelle joutui pulittamaan suolaisen 30 000 rupian eli 2,6 euron sisäänpääsymaksun (LP sanoo 10 000 rp, eli hippasen on hinnat nousseet…) ja sisään päästyämme olimme lähinnä järkyttyneitä. Alue oli täynnä turistiryhmiä, krääsäkojuja ja temppelin ympärillä parveilevia joutsenenmuotoisia polkuveneitä. Itse temppelikin oli lopulta aika mitättömän näköinen, vaikka aurinkoisella säällä ja ilman turistimassoja se olisi varmaan ollut aika vaikuttavakin. No, tulipahan nähtyä.
Kaunis temppeli…
…jota ympäröivät turistimassat ja joutsenveneet.
