Areenan ympärillä kuhisee. Mexico Cityn illassa on suuren urheilujuhlan tuntua – vai pitäisikö sanoa teatterin taikaa? Olemme nimittäin menossa katsomaan meksikolaista vapaapainia, Lucha Librea, urheiluksi naamioitua showtappelua, jossa naamareihin sonnustautuneet lihaskimput muksivat toisiaan päihin ilman että veri lentää. Totisinta totta tai ei, kovin suosittua tämä väkivaltaviihde näyttää täällä olevan.
Lajin legendaarisimman näyttämön, Arena Méxicon kojut pursuavat oheiskrääsää. Markkinahumusta voi hankkia kaikkea lajiin liittyvää ja liittymätöntä. Leluja, julisteita, jääkaappimagneetteja, fanipaitoja, pelejä… Ja tietenkin naamareita.
Raivaamme tiemme väentungoksen ja tikettitrokareiden läpi pikkuruiselle lipunmyyntitiskille ja ostamme liput. Päätämme panostaa laatuun ja hankimme tiketit vähän paremmille paikoille, kerrankos sitä tällaista showta päästään kokemaan.
Areena on yllättävän suuri. Lucha Libre onkin jalkapallon jälkeen maan suosituin urheilulaji, ja katsojia totisesti riittää. Kehän ympärille on kuitenkin väljää, sillä suurin osa yleisöstä on ostanut liput halvimmilta paikoilta.
Yleisö on varsin sekalainen seurakunta. Paikalla on perheitä, pariskuntia, kaveriporukoita. Ikähaarukkakin on laaja. Muutaman rivin päässä meistä istuu yksinäinen mummeli arvokkaasti selkä suorana, käsväsky sylissään, tarkkaavainen katse tiukasti lavaan suunnattuna. Kaupustelijat kiertävät myymässä kaljaa ja pikkupurtavaa. Pian show alkaa!
Sali pimenee, muutama kirkas spottivalo kiertää hallissa, musiikki jyrisee ja lava seisoo jykevästi savun keskellä. Räjähdys! Pommit paukkuvat ja kipinät sinkoilevat! Vähäpukeiset kimulit tepsuttelevat lavalle vievälle rampille keikistelemään, ja yleisö viheltää villisti. Kuuluttaja huutaa ensimmäisen ottelijan lavalle. Masters of the Universe -ukkelin näköinen jamppa ryntää estradille ja repii trikoopaitansa, katsojat huutavat. Toinen saman kaliiberin mentula astuu hänkin parrasvaloon. Näytös voi alkaa. Tytöt sipsuttavat pois, miehet alkavat tapella.
Tanner tömisee kun nämä sadan kilon keijukaiset heittelevät toisiaan pitkin permantoa. Välillä nyrkki puhuu ja kansa kuuntelee. Nestemäistä leipää ja sirkushuveja, siitähän tässä on kyse, hetken irtautumisesta arjesta. Katselemme touhua ihmeissämme. Edessämme istuva mummelikin alkaa osoittaa innostuksen merkkejä. Ottelijoista aktiivisempi saa reippaat suosionosoitukset. Vilkaisemme kelloa ja pohdimme jaksaisimmeko todella seurata tätä ajanvietettä useamman tunnin ajan…
Seuraava ottelupari uunista ulos. Avatar-hahmoista vaikutteita imenyt sininen hypersmurffi hyppii ja pomppii hullun lailla. No nyt on näyttävää, pakko myöntää! Ja sitten taas muksitaan ja mäiskitään ja hakataan ja huudetaan. Välillä joku lentää ulos kehästä ja tappelu jatkuu yleisön välittömässä läheisyydessä.
Koppalakkinen saksalaishenkinen mörssäri astuu kehään. Tom of Mexico? Ei, miehen nimi on Günther. Äkkiä lavalla on myös apinapukuun sonnustautunut lyhytkasvuinen mies, jota Günther armottomasti takoo päähän ja heittää lopulta niskaperseotteella kehästä. No nyt on kohtuullisen absurdia. Hävettää suorastaan, joten käännämme katseemme pois lavalta ja paheksumme keskenämme moista epäkorrektiutta.
Seuraavaksi saadaan pari amatsoonia kehiin. Paha saa palkkansa ja koppalakkinen apinanhakkaaja piestään henkihieveriin. Lyhytkasvuinen kaveri käy vielä näpäyttämässä maassa makaavaa sakemannia käkättimeen. Luonto maksaa takaisin! Hmm, onkohan tässä touhussa joku diipimpikin merkitys? Ei.
Näytelmä jatkaa samaa kaavaa. Välillä kehätytöt keikistelevät ja uudet painijat esitellään yleisölle. Paikallisilla tuntuu olevan suosikkinsa. Todellakin, hahmot tunnistetaan ja suhtautuminen näytetään avoimesti. Tiettyjä hahmoja joko rakastetaan tai vihataan.
Nyt mummelikin on todella päässyt vauhtiin. Täti huutaa ja pui nyrkkiä kohti kehää. Yksi tappelija vastaa tädille näyttämällä keskisormea. Hetken aikaa olemme varmoja että mummo syöksyy näyttämölle ja pieksee suunsoittajan laukullaan, mutta señora malttaa mielensä ja istuu paikalleen, selvästi tuohtuneena kylläkin.
Yleisön suosikiksi näyttää nousevan muita selvästi pienikokoisempi ja ylikorostetun homoseksuaali kilpailija. Tämä keijun ja muinaisen roomalaisen ylimyksen hybridi pieksee suvereenisti ympärillään poukkoilevat järkäleet ja antaa turpakäräjien kaupanpäällisiksi vielä pusunkin! Tästä se riemu katsomossa vasta repeää – hurja homo hakkaa kaikki! Ai kuinka hauskaa. Hmm, onkohan tässä touhussa joku diipimpikin merkitys? Ei.
Tässä vaiheessa meille riittää. Olemme tainneet nähdä kaiken ja vähän enemmänkin. Lucha Libre oli kokemus, hyvin erikoinen kokemus. Heitämme hyvästit turpakäräjille ja lähdemme luovimaan tietämme kohti areenan uloskäyntiä yleisön mylviessä ympärillämme. Mummeli jää puimaan nyrkkiä.
Areenalla oli valokuvaus kielletty, joten olimme jättäneet kamerat hotellille. Tämä oli tyypillinen kuuliaisen suomalaisen virhe, sillä muu yleisö kyllä räpsi kuvia sen minkä kerkesi. Huonosti valottuneista ja tärähtäneistä kännykkäotoksista tämä oli vähiten pieleen mennyt 🙂
Esitteet ja pääsyliput ovat toki edelleen tallessa! Me ei olla muuten mitään himohamstraajia, mutta matkoilta tulee säästettyä kaikenlaista…
Hehe, Tom of Mexico. : ) En ole tällaisista huveista ennen kuullutkaan! Saatte kuullostamaan kokemuksen miellyttävältä, vaikkei tappelut ihan lempparimatkajuttuja olekaan!
Juu, ei muodostunut ihan meidänkään lempparilajiksi tämä, mutta tulipahan koettua :).