(Luithan jo edellisen jutun Mahatautinen Kuala Lumpurissa? Jos et, lue se ensin niin saat hieman perspektiiviä tapahtumiin.)
Kaikki oli valkoista. Hohtavan valkoista. Sohvat, pöydät, tuolit, sohvatyynyt, tuolien huput, pöytäliinat, tarjoilijoiden asut, somisteet – kaikki. Ainoastaan yllämme kaartuva tumma taivaankansi ja raikkaan turkoosina sädehtivä uima-allas loivat kontrastia valkoiseen.
Viileä lounge-musiikki soi miellyttävästi lämpimässä illassa. Ihmiset olivat pukeutuneet parhaimpiinsa, täällä ei shortseja suvaittu. Herroilla oli oltava pitkät housut, daamit olivat laittautuneet viimeisen päälle. Hovimestarin tarkkuudella toimiva tarjoilijamme kantoi eteemme tyylikkäät ja makoisat drinkit.
Öinen Kuala Lumpur kimmelsi ikkunalasin takana. Petronasin kaksoistornit ja Menara KL Tower kohosivat korkeuksiin aivan vieressämme. Kaikki oli siis täydellistä.
Paitsi että… ”Eikö täällä… hmm, haise vähän… kakka?” Arto kiiruhti vakuuttamaan, ettei ole syypää hajuhaittaan, vaikka olikin juuri virunut pakkitaudissa useamman päivän. Hetken nuuhkimme ilmaa, ja kun katku tuntui vain voimistuvan, aloimme tosissamme ihmetellä sen alkuperää.
Ja selvisihän se lopulta. Sitä itseään! Niin lattialla kuin valitettavasti myös Hannan ja Samun jaloissa. Ja Hannan kengissä. Olipa pala pökelettä eksynyt myös valkoiselle sohvakankaalle – pariskunnan väliin onneksi. Hämärässä emme olleet tätä ylläriä äkänneet.
Viittoilimme tarjoilijan paikalle ja kerroimme erikoisesta löydöksestä. Eipähän olisi ikinä kuvitellut joutuvansa tällaiseen tilanteeseen tyylikkäässä baarissa, tai oikeastaan missään. ”Anteeksi, sohvallamme taitaa olla kakkaa.”
Tarjoilija järkyttyi silmin nähden. Ensin hän ei sanonut mitään, katsoi vain pitkään pöllämystyneen näköisenä. Sitten hän kysyi uudestaan mikä on vialla – kuin varmistaakseen ettei kyse ole kielimuurista. Kun asian todellinen laita varmistui, tarjoilija mykistyi jälleen ja muuttui vähä vähältä punaisemmaksi. Alkoi loputon pahoittelujen tulva. Sohvatyyny otettiin heti tarkempaan syyniin. Tarjoilija pyysi kollegansa paikalle ja siinä sitä ihmeteltiin yhteensä kuuden hengen voimin. Pyöriteltiin, haisteltiin ja katseltiin, tökkäsipä tahraan joku sormensakin varmistaakseen aineen alkuperän. Jep, paskaa.
Pahoitteluista ei meinannut tulla loppua. Saimme uuden puhtaan tyynyn ja Hanna saatettiin naistenhuoneeseen kenkien ja jalkojen pesuun. Meiltä kyseltiin jatkuvasti onko kaikki ok. Itsehän emme olleet asiasta edes erityisen järkyttyneitä, vaan pienen puhdistusoperaation jälkeen hilpeä ilta sai jatkua siitä mihin se oli ennen pökäle-episodia jäänyt.
Mistä kikkare oli sohvalle päätynyt, se jäi mysteeriksi. Ehkä jonkun hienostoleidin käsilaukkupuudeli oli ollut asialla? Tai uima-altaalla telminyt lapsi aiemmin päivällä? Ehkä sohvalla oli vaihdettu vaipat? Joku veijari päättänyt tehdä kakkakepposen? Asia ei selvinnyt meille koskaan – ja ehkä ihan hyvä niin.
Lue lisää Tarinoita maailmalta
Eikä! 😀 Nauroin tälle postaukselle, miten voi olla! Mysteereitä kerrakseen. Tämä oli aivan kuin jonkun komediaelokuvan kohtaus – voin vain kuvitella henkilökunnan ihmetystä ja nolostelua..
Komediaelokuvan kohtaukselta se kyllä silloin tuntuikin, tai piilokameran :). Kiva, että onnistuimme naurattamaan!
Minä olin tällä kertaa syytön, vaikka yleensä suolistoni on ottanut mallin hiukkaskiihdyttimestä. Se myös yleensä toimii niin, että mitä hienompi tilaisuus, sitä varmemmin se haluaa muistuttaa olemassaolostaan. Kaikkein vähiten se ilmaisee itseään WC-tilojen välittömässä läheisyydessä.
Haha! Uskotaan, uskotaan :).
Se on kyllä paha jos pakkitauti iskee mahdollisimman kaukana lähimmistä wc-tiloista.
Onneksi ette te sen kummemmin hämmentyneet tai antaneet pilata iltaa 🙂 Koska tiedän jo pelkästään siitä kun olen astunut joskus koirankakkaan niin vaikka sen on koittanut huuhdella pois jossain lätäkössä/lumessa tms. niin aina on tuntunut siltä että haisen edelleen siltä itseltään… ja se on inhottava tunne.
Joo ei, kyllä tää oli kaikin puolin ratkiriemukas tilanne, varsinkin kun ne tarjoilijat oli niin hämmentyneitä :D.