Uluru has power.
Niin sanotaan laulussa, ja totta se on. Se hetki, kun näimme Ulurun ensimmäisen kerran taivaanrannassa, kohoten valtavana keskeltä aakeaa, punaista autiomaata, oli suorastaan taianomainen. Sana, jota olemme käyttäneet jo niin monta kertaa Ulurusta puhessamme, että se alkaa jo melkein kyllästyttää, on ehkä kuitenkin kaikkein kuvaavin. Monet valokuvista tutut nähtävyydet tuottavat luonnossa pettymyksen, mutta Uluru ei todellakaan pettänyt. Taianomainen Uluru.
”It cannot be described with a picture, the mesmerising colours of the Olgas. Or the grandeur of the Rock…”
Vietimme kuusipäiväisestä retkestämme kaksi päivää Ulurulla, ja se olikin ehdottomasti retken kohokohta. Olimme iloisia, että aikaa oli niin paljon, olimme nimittäin pelänneet, että visiitti jää valmisretkelle ominaiseksi lyhyeksi valokuvanottopysähdykseksi. Mutta vielä mitä! Saavuimme Ulurun lähellä sijaitsevalle leirintäalueelle iltapäivästä, ja saimme jo samana iltana kokea ensimmäisen taianomaisen Ulurun auringonlaskun. Oppaamme Matt pahoitteli, että pilvisen sään takia kivi ei värjäytynyt aivan niin punaiseksi, kuin se selkeällä säällä tekee, mutta meille, jotka emme paremmasta tienneet, näky oli upea ja unohtumaton. Koimme seuraavien päivien aikana auringonlaskun vielä toistamiseen, sekä kaksi vähintään yhtä vaikuttavaa auringonnousua. Aikaisten aamuherätysten aiheuttama ärtymys haihtui pian, kun näimme Ulurun sekä sitä ympäröivän pilvimassan värjäytyvän auringon noustessa punaisen, oranssin ja keltaisen eri sävyin. Maagista.
”Pastel red to burgundy and spinifex to gold, we’ve just come out of the Mulga where the plains forever roll.”
Ulurun lähellä sijaitseva Cultural Centre on kokonaisuudessaan käymisen arvoinen vierailukohde aboriginaalikulttuureista kiinnostuneille, mutta sen ehdottomasti kiinnostavin nähtävyys on Sorry-kirja. Kirja on koottu kirjeistä, joissa Ulurulla vierailleet ja sieltä hiekkaa tai kiviä mukaansa ottaneet, tai Ulurulle kiivenneet katuvat ja pahoittelevat tekoaan. Uluru on aboriginaaleille pyhä paikka, eikä sieltä saisi kerätä mukaansa matkamuistoja, eikä sille toivota kiivettävän. Kirjeiden kirjoittajia on kohdannut epäonni – tai he pelkäävät epäonnen kohtaavan joskus myöhemmin – ja he uskovat tämän johtuvan Uluruun liityvien sääntöen ja uskomusten rikkomisesta.
Yhdessäkin kirjeessä eräs eurooppalainen pariskunta tunnustaa vieneensä Ulurulta kiven, jonka he nyt lähettävät kirjeen mukana takaisin, sillä he uskovat heitä kohdanneiden epäonnisten sattumusten kuten sairauksien, työpaikkojen menetysten, parisuhteen riitojen ja lapsettomuuden johtuvan Ulurulta aikanaan pöllitystä kivestä. Kirjeitä on muuten todella paljon! Cultural Centerssä on myös I didn’t climb -kirja, johon lukuisat kävijät ovat raapustaneet puumerkkinsä ja ilmaisseet, etteivät kiivenneet Ulurulle kunnioituksesta aboriginaaleja kohtaan. Mekin allekirjoitimme.
”And it’s raining on the Rock, in a beautiful country, and I’m proud to travel this big land, like an Aborigine. And it’s raining on the Rock. What an almighty sight to see, and I’m wishing on a postcard that you were here with me.”
Vaikka Uluru olikin koko kuusipäiväisen retken päämäärä ja kohokohta, koimme matkalla Adelaidesta Alice Springsiin paljon, paljon muutakin. Ollaan väännetty ja käännetty tätä yhtä ja samaa blogijuttua nyt eestaas vaikka kuinka kauan, eikä olla saatu minkäänlaista julkaisukelpoista kokonaisuutta aikaiseksi. Kirjoitettu sivutolkulla tekstiä, muokattu ja tiivistetty, lisäilty ja poisteltu. Deletoitu kaikki ja yritetty aloittaa alusta. Miten tiivistää yhteen juttuun kuuden päivän merkittävimmät tapahtumat, kaikki ne unohtumattomat elämykset ja ikimuistoiset hetket? Autiomaan halki ajetut 3000 kilometriä, pienet sympaattiset maalaiskylät, tuhatpäiset karjalaumat, henkeäsalpaavat maisemat, tähtitaivaan alla nukutut yöt, kauniit auringonnousut ja -laskut, mielenkiintoiset vierailukohteet, uudet tuttavuudet ympäri maailmaa, patikkaretket, villieläinbongaukset, silmänkantamattomiin jatkuva punainen autiomaa? Ei mitenkään. Reissusta voisi kirjoittaa kokonaisen kirjan, tai vähintäänkin kymmenen erillistä blogijuttua. Jotta saamme blogin etenemään, päätimmekin kertoa kokemuksestamme kuvin, kertoohan sanonnan mukaan jo yksi kuva enemmän kuin tuhat sanaa.
Käytiin ekana reissupäivänä patikoimassa 8 kilsan lenkki Dutchman’s Sternissä. Patikkapolulla oli ihan sikana muurahaisia, mutta niiden hyökkäysten aheuttama mielipaha haihtui kun päästiin huipulle.
Kylänraitti Quornissa. Ei ketään missään.
Yöt vietettiin taivasalla tällaisissa swageissa. Tuli bongattua aika monta tähdenlentoa unta odotellessa.
Yhtenä aamuna leiristä löytyi kuoliaaksi tallautunut skorppari. Kuka lie kävellyt sen yli vessareissulla. Kiva sinänsä tietää, että meidän swagien ulkopuolella (entä sisäpuolella?) möyriskeli moisia öttiäisiä.
Stuart Highway on lähes 3 000 kilsaa pitkä valtatie, joka kulkee Australian halki etelästä pohjoiseen.
Aamiaistauko keskellä ei mitään.
Oppaamme Matt selostaa jotain mielenkiintoista.
Pysähdyttiin käppäilemään suolajärvelle.
Tienposkesta löytyi emun jalka.
Coober Pedy on kahden tuhannen asukkaan kaupunki keskellä autiomaata. Sen pääasiallinen, tai kenties ainoa elinkeino on opaalin louhinta.
Käytiin kierroksella vanhassa opaalikaivoksessa.
Iso vinssi oli kai jonkinlainen Coober Pedyn nähtävyys.
Näköalapaikka ja rautapuu Coober Pedyssa
Coober Pedyn hautausmaalta löytyi erikoisia hautoja, kuten tämä. ”Have a drink on me!”
Ne, joilla ei ole varaa ryhtyä opaalinlouhijaksi, voivat koettaa onneaan noodlaamalla, eli etsimällä opaaleja valtavista louhintajätekasoista. Meitä ei onnistanut.
Meidän aarteet ei kummoisia olleet.
Pikku-vinssi
Coober Pedyn erikoisuus ovat maanalaiset asunnot, joissa lämpötila pysyy tasaisena (22 astetta) vaikka ulkolämpötila kohoaa jopa yli 40 asteen. Tällaisia savupiipun näköisiä ilmanvaihtoputkia törröttää sieltä täältä pitkin Coober Pedya.
Mekin asuttiin maanalaisessa hostellissa.
Päästiin syöttämään kenguruita Coober Pedyn kenguruorpokodissa. Wasabi-pähkinöillä, banaanilastuilla ja pitsanjämillä!
”Olenko minä maailman söpöin pieni kenguruvauva?”
”Nyt minä hyppään turvaan ’emon’ pussiin.”
”Moikka!”
Niin hyvä tuliaisidea! Meillä on nyt kaikille tulossa ikiomat pussukat kengurunkakkaa!
Ajokilometrejä kertyi kuuden päivän aikana noin 3 000. Onneksi oppaamme Matt oli keksinyt ajomatkoille ohjelmaa. Tässä Gareth yrittää saada karkkimatoa otsalta suuhun ja sitten vielä solmuun siihen käsin koskematta.
Toisessa pelissä karkkipaperi piti repiä mahdollisimman pitkäksi yhtenäiseksi nauhaksi, pisimmän nauhan tekijä voitti. Kilpailusta kehkeytyi Suomi–Ruotsi-maaottelu, joka päättyi lopulta tasan (vaikka oikeesti Arnan nauha oli kyllä pidempi…).
Törmättiin matkalla kamelinkuljetusvaunuun. Tiesitkö, että Australiassa on satoja tuhansia, ellei jopa miljoona villiä kamelia, jotka ovat maahan 1800-luvulla tuotujen kameleiden villiintyneitä jälkeläisiä. Nykyään niitä viedään takaisin niiden syntysijoille Afrikkaan ja Aasiaan.
Lounastauko jossain päin Australiaa
Paluu pohjoiseen territorioon, josta aloitimme Australian-turneemme kolme kuukautta aikaisemmin.
Gareth poseeraa
Uluru vähemmän tunnetusta perspektiivistä
Kävelyllä Ulurun ympäri. Eikö näytäkin ihan dinosauruksen fossiililta?
Ulurun pinta on kuin toiselta planeetalta.
Australia 2012 – elämämme parasta aikaa!
Hauskannäköinen punkkaripulu
Malja Ulurulle!
Kata Tjutan värikylläinen auringonnousu
Kata Tjuta
Punainen autiomaa ja pitkä tie. Tuo punainen hiekka on muuten ihan hemmetin kuumaa!
Ei vaatine selityksiä.
Turistiposeeraus Kata Tjutalla
Etsi kuvasta euro! Ja tiedätkö muuten mitä muuta euro on kuin eurooppalainen yhteisvaluutta?
Ihmisen pienuus, luonnon mahtavuus!
King’s Canyonin henkeäsalpaavat maisemat
Elokuva Priscilla, aavikon kuningatar kuvattiin osittain King’s Canyonissa. Tätä paikkaa kutsutaan epävirallisesti nimellä Priscilla’s crotch eli Priscillan haaroväli.
Puskatomaatti eli bush tomato
Jengi ihailee maisemaa rotkon reunalla.
Hullu kanadalainen yrittää tiputtaa Arton rotkoon!
Viekas käärme on ottanut hullun kanadalaisen muodon ja yrittää vietellä viatonta skandinaavia Omenalla Eedenin puutarhassa, King’s Canyonissa.
Kuuden päivän reissu päättyi Alice Springsiin. Vietettiin siellä päivä, mutta ei tehty kummempia, oli niin kuuma (jossain vaiheessa bongattiin mittarista 44 asteen lukemat). Paitsi ostettiin ihkaoma didgeridoo! Joka odottaa tällä hetkellä Suomen tullissa selvitystä…
Ei oo suotta Uluru Aussilan kuuluisimpia ihmeitä <3 On se upea, Kata Tjuta vielä upeampi vaikka onkin vähemmän kuuluisa. Ja jo se matka Outbackin läpi on kokemisen arvoinen <3 Pääsispä pian uudestaan!
Samaa mieltä! Uluru ja Kata Tjuta on ihan mielettömiä paikkoja, joihin on pakko päästä vielä uudestaan.
PS. Pahoittelut vastauksen viivästymisestä.