Olimme palaamassa illalliselta takaisin mökillemme kun asuntomme vieressä kohoavasta palmusta alkoi kuulua voimakasta rapistelua. Tiirailimme pimeyteen nähdäksemme siellä hääräävän otuksen. Oletimme sen ensin olevan lintu, mutta jokin elikon liikehdinnässä sai meidät epäilemään, että kyseessä voisi kuitenkin olla joku muu eläin. Aasiassa se olisi todennäköisesti ollut apina, Australiassa ehkä koala, Suomessa orava. Täällä Meksikossa olimme jo törmänneet koateihin eli nenäkarhuihin, joten todennäköisyys elikon olevan juuri tämä pitkäkuonoinen joka paikkaan klyyvarinsa tunkeva nuuskija oli mielestämme suuri.
Suuntasimme taskulampun puunlatvustoon kohti rapistelevaa ääntä. Pian sieltä kurkkasikin silmänaamioin varustautunut pörröpää. Se ei ollutkaan nenäkarhu vaan pesukarhu! Hetken tämä pesukarhukoplalainen tuijotti meitä häiritsijöitä, kunnes se hävisi näkyvistä yhtä nopeasti kuin oli ilmestynytkin. Hiljaisuus laskeutui ja rapistelija katosi yön syliin.
Seuraavana iltana istuimme hostellimme loungealueella. Läheisen mökin katolla hiiviskeli jokin eläin – mustavalkoraitahännällinen ystävämme tietenkin! Sieltä se selvästikin tarkkaili yhteisen keittiömme suuntaan, josko joku unohtaisi oven vaikka vain hetkeksi rakoselleen. Kyökistä kun löytyisi varmasti herkkuja jos jonkinlaisia…
Mutta ohjeiden mukaisesti ovi pysyi visusti kiinni ja nälkäinen pitkäkyntisemme jäi ilman saalista. Illan mittaan näimme tasaisin väliajoin vilauksen tästä hiippailijasta. Joskus mökin katolla, joskus säntäilemässä pihan varjoisissa nurkkauksissa. Kovin lähelle meitä se ei kuitenkaan kertaakaan uskaltautunut.
Ilta pimeni. Tunnelmalliset spotit ja kynttilät valaisivat yhteisen hengailualueemme pimeyden keskellä. Arto otti pitkän huikan kylmästä oluestaan ja syrjäsilmin havaitsi takavasemmalta varovaista liikettä. “Katsos kuka tuli käymään”, Arna sanoi. Siinä se seisoi aivan vieressämme, takajaloillaan pystyasennossa, ja tuijotti tummilla silmillään suoraan kohti. Arto löysi itsestään pesukarhukuiskaajan ja päätti ojentaa kättään tätä söpöläistä kohti.
Elokuvissa tämä kohtaaminen olisi kenties päättynyt varovaiseen lähestymiseen: Pesukarhu olisi nuolaissut Arton sormea, tullut rapsuteltavaksi syliin ja lopulta kehrännyt tyytyväisenä uuden ystävänsä jaloissa. Näin Artokin ehkä kuvitteli tapahtuvan. Mutta todellisuus on toista. Villieläimet ovat, noh, villieläimiä. Tämän Artokin muistaa tästedes.
Pesukarhu lähestyi ensin varoen ojennettua kättä, nuuhki hetken, ja yritti sen jälkeen repiä sen veitsenterävillä hampaillaan irti. Perkeleen peto! Vain vaivoin Arto ehti vetää kouransa turvaan. Pienet leuat napsahtivat yhteen salamannopeasti, ja neulanterävät naskalit miltei hipoivat Arton ihoa. Siinä sitä oltaisiinkin oltu, jos verenhimoinen saalistaja olisi ehtinyt upottaa hampaansa matkaajan kämmeneen. Melkein voi kuvitella Arton hyppivän silmät kivusta sumentuneina, käden vispatessa Davy Crockettin hattua irti pörröisen hännän viuhtoessa villisti ilmaa.
Eihän pieni veijari tietenkään pahaa tahtonut, ehkä Arton sormet vain näyttivät herkullisilta nakeilta. Palataksemme hetkeksi elokuvallisiin tunnelmiin, koko tilanne muistutti hieman Will Ferrellin esittämän Elf-hahmon yritykseltä halata samaista eläintä. Tsekkaa pätkä vaikkapa youtubesta, hakusanoilla Raccoon+Hug+Elf.
Ja muistakaa, villieläimet ovat villieläimiä. Ei kannata mennä tunkemaan kättä liian lähelle.
Pesukarhu ei valitettavasti osunut filmirullalle, mutta näitä vekkuleita koateja eli nenäkarhuja näkyi Meksikossa paljon.
